Mistä puhun kun puhun vaihtoehdottomuudesta? Tulevaisuutta voi harvoin ennustaa kovin hyvin. Kun olin alakouluikäinen, ajattelin usein sitä kuinka ilmastonmuutos ja lajikato ovat valtavia uhkia, jonka kanssa sukupolveni kamppailee aikuisiällä. Mutta se mitä en osannut odottaa oli kasvava sotien, kärsimyksen ja sen jälkeen vielä oikeistokonservatismin ja sorron aalto–kun kehitys oli ollut joitakin vuosikymmeniä hyvää.
Demokratiaa tulee puolustaa mutta se ei tarkoita, että demokratiassa ei olisi kehitettävää tai valuvikoja. Mielestäni demokratiaa tulisi laajentaa, ja tämän kokeilu toimisi parhaiten kaupungeissa. On monta tapaa, miten Helsinki voisi tehdä päätöksenteostaan asukaslähtöisempää ja inhimillisempää. Tekemällä siitä osallistavampaa ja tuoda sen ruohonjuuritasolle.
Metroaseman rakentaminen Roihupeltoon olisi ihan huippu homma. Asema olisi ikään kuin Helsingin alkuperäisen metroverkon rakentaminen loppuun asti. Alueen asumisrakentaminen vois vähentäis asuntopulaa, kunhan asuntomalleja ja rahoitusmuotoja tulee monenlaisia.
Kattava ja toimiva, lopulta maksuton joukkoliikenne on arvovalinta. Se on oikein ja vastuullista kaupunkipolitiikkaa. Se ei ole mahdottomuus; kyse on poliittisesta tahdosta.
Jos julkiseen keskusteluun on uskominen, nuoret ja opiskelijat ovat nykyään etuoikeutettuja verrattuna edellisiin sukupolviin. En tiedä teistä, mutta minulla tämä palturin puhuminen tulee jo korvista ulos. Jotkut varmasti ovat hyvässä asemassa, mutta eriarvoisuus on kasvussa ja Stadissakin on tyssännyt hyvä kehitys.
Ympäristövöhykkeet, jotka kieltäisivät polttomoottoriautojen käytön Helsingin keskustassa puhututtavat. Puolestapuhujia syytetään “ideologisesta” autojen vastustamisesta. Ongelmana on että liikenteen kokonaiskuvaa kaupunkikehityksessä ei ajatella. Vyöhyke on vain yksi tapa parantaa kaupungissa kulkemista.