Mistä puhun kun puhun vaihtoehdottomuudesta?
Tulevaisuutta voi harvoin ennustaa kovin hyvin. Kun olin alakouluikäinen, ajattelin usein sitä kuinka ilmastonmuutos ja lajikato ovat valtavia uhkia, jonka kanssa sukupolveni kamppailee aikuisiällä. Mutta se mitä en osannut odottaa oli kasvava sotien, kärsimyksen ja sen jälkeen vielä oikeistokonservatismin ja sorron aalto–kun kehitys oli ollut joitakin vuosikymmeniä hyvää. Somen ja sen tuoman kuplautumisen ja helppojen ratkaisujen ilmaantuminen ratkaisuna kasvaviin, ihmisten itsensä tuottamiin ongelmiin oli vaikeaa ennustaa.
Noora Kotilainen kirjoittaa hyvin KU:n kolumnissaan (9.2.) aikamme meiningistä, Zeitgeistista. Kansainvälisen oikeuden, ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden rapautuminen on viikko viikolta laajempaa ja selkeämpää. Politiikassa oman edun lyhytaikainen tavoittelu ja harkitsemattomat päätökset menevät kaiken edelle. Suurvaltojen välinen sopimispolitiikka pienten jäädessä sivuun on palannut.
Pari päivää myöhemmin Yle julkaisi Jari Ehrnroothin kolumnin (11.2.), jossa kirjoittaja kannustaa Suomea menemään Trumpin meininkiin mukaan: hylkäämään yleiset glboaalit periaatteet ja osallistuvan muun muassa Gazan etniseen puhdistukseen, koska emme voi jarrutella tätä uutta ”kehitystä”. Länsimaita hyvin kyseenalaisten muutostenkin edessä vahvasti myötäilevä Suomi esitetään kehityksen jarruttelijana.
Yhdysvaltojen kanssa oleva kaupallinen ja puolustuksellinen yhteistyö ei siis Ernroothin mielestä ole tarpeeksi, vaan meidän tulisi tehdä USA:n uuden suunnan kanssa enemmän yhteistyötä. Mielestäni teksti vanheni yhtä hyvin kuin jo kaupasta ostettu musta banaani, kun Trumpin hallinnon “sekaisin oleva pakka” lähti neuvottelemaan yli Euroopan, 1930-luvun tyyliin.
USA:n sisäpolitiikan viimeaikaisiksi saavutuksiksi voi laskea työntekijöiden tietokannan vallankaappauksen, agressiivisen länsimaisen imperialismin, vihapuheen sallimisen ja vaikkapa naistenpäivän ja holokaustin poistamisen google-kalentereista (kyllä, tämäkin ollut prioriteetti). Tästäkin Suomessa saadaan kiksejä ylimmistä minstereistä lähtien.
USA:n viimeaikaiset poliittiset avaukset ja saavutukset kytkeytyvät imperialismin, suurvaltapolitiikan jyräämisen ja etnisen puhdistuksen teemoihin. Ja tietysti siihen, että ilmastonmuutoksen torjumista ei yksinkertaisesti tapahdu edes kymmenesosaa siitä, mitä pitäisi, USA:n hylätessä edes nimelliset tavoitteet ja ottaessa reiluun ilmastopolitiikkaan muiden autoritääristen maiden otteet– “eipähän paljon kiinnosta”. Tästä on innostuttu viime aikoina niin suomessa kuin EU:ssa, joka höllentää ohjausta liittolaistensa toimien innoittamana. Autoritäärinen mafiavaltio Venäjä se vasta tästä pitääkin.
EU:ta olen pitänyt viime aikoina viimeisenä toivon, edustuksellisen demokratian, diplomatian ja järjen linnakkeena johon voisi edes jotenkin vaikuttaa sisältä päin. En haluaisi päästää irti näistä toivon rippeistä.
Sekä Kotilaisen että Ehrnroothin kirjoituksissa tulee ilmi asioiden nykyinen laita. Se, kuinka erilaisissa todellisuuksissa me voimmekaan elää– kuinka moni saa kiksinsä hypertuhosta, ei keskenäisestä hyvinvoinnista. Kaiken takana on tähän johdattanut rahan ja ahneuden valta. Järjestelmässämme ja ehkä sitten luontaisissa peloissamme on jotain, joka johtaa hyvin helposti keskinäiseen asevarusteluun, epäluuloon ja tietysti pääoman keskittämiseen; ja se on aina joltakin toiselta pois.
Monien päällekkäisten kriisien, uutisten, taloustilanteiden ja sotien keskellä on helppo valua apatiaan, jossa voi helposti vain kävellä sokeasti yhteen suuntaan– näennäisesti helppojen vaihtoehtojen suuntaan, jotka ovat kuitenkin tuhoisia. Tämä ei ole yksilön syytä: olemme kiinni ja ikään kuin jumissa informaatioteknologian alustoissamme, mutta myös yhteiskuntajärjestelmässämme joka perustuu kapitalistiseen riistoon ja linkittyy kaikkeen tavalla tai toisella. On helppo katsoa miten vahvat vievät ja mennä sen, sekä arvopohjaisen realismin mukana.
Kotilainen sanoo KU:n kolumnissaan: “Vaihtoehdottomuus on keskustelevan demokratian vastavoima ja valhe, jonka nojalla kestämättömiin arvoihin ja lyhytnäköisiin intresseihin perustuvat valinnat naamioidaan pakoksi….” “…pienen rajamaan turva ovat sosiaaliseen turvallisuuteen tähtäävä hyvinvointivaltio sekä kansainvälinen oikeusperustainen järjestelmä ja yhteisö – juuri ne rakennelmat, joita parhaillaan itse murennamme.” En voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä.
Jokainen Suomenkin hallituksen päätös, ulkopoliittinen toimimattomuus ja rahallinen panostus esitetään ainoana vaihtoehtona turvallisuuden, järkevyyden tai “vähemmän pahan” nimissä– vaikka todellisuudessa voisi tehdä toisin, kuin ajaa omaa etuaan. Jokaisella tuhoisalla askeleella päättäjämme tuntuvat menevän kauemmas kriisien ratkaisemisesta – niitä syvennetään ja luodaan uusia.
Useampi puolue Suomessa sekä demokraattiset valitut päättäjät, joko avoimesti tai vähemmän avoimesti ihailevat uutta autoritääristä, vahvojen politiikkaa, jota maailma tällä hetkellä esittelee ihmisten näyttämöllä. Historiassa on esimerkkejä sellaisen toiminnan seurauksista ihan toisen maailmansodan ulkopuoleltakin. Toisaalta historiakin on vahvojen ja voittajien kirjoittamaa marginalisoitujen ihmisryhmien jäädessä hiljaiseksi. Ehkä siksi päättäjät tuntuvat unohtavan varoittavat esimerkit.
Päätökset, sorto ja kiihtyvä hypermarkkinatalousjärjestelmä esitetään osana vaihtoehdottomuuden retoriikkaa. Retoriikka yleisestikään ei kovin rakentavaa ole: parhaiten sen näkee kun pienetkin muutokset tai tarkennukset, kuten ravitsemussuositusten mukainen ruoka kouluihin ovat osa ”umpisosialistista vallankumousta”. (kyllä, tämä on aito kannanotto kansanedustajilta, look it up.)
Vaikka toisin esitetään ja todelliset huolet ja toisaalta mahdollisuudet hukkuvat kaiken alle vaihtoehtoja on. Ja niitä on aina ollut.
Mitä me valitsemme tulevaisuuden poluksemme? Valitsemmeko todella sorron, tuhon, vahvemman voiman ja ihmisoikeuksien rapauttamisen? Vai voisimmeko valita jotain muuta?
Voisimme, ja siksi puhun vaihtoehdoista. Siksi olen myös vasemmistolainen. Jos maailma menee päin helvettiä, niin voin sentään puhua vaihtoehdoista, myös kuntatasolta lähtien. Ja niin voit puhua sinäkin. Koen, että se on velvollisuuteni tilanteessa, jossa useita ihmisryhmiä, joita vähätellään, johon kohdistuu väkivaltaa ja vihapuhetta joutuvat taistelemaan turvallisuutensa ja henkensä puolesta.
Muutos, se lähtee pienestä ruokapöytäkeskustelusta, vääryyteen puuttumisesta kadulla tai lounasravintolassa, uskalluksesta sanoa ääneen pukkarivitseille että ne ei ole ok. pienestä empatian ja inhimillisyyden merkeistä. Se lähtee kuntatasolla paremman arjen, asumisen ja lähipalvelun vaatimisesta. Näiden muutosten avulla voidaan luoda ilmapiiriä, jossa myös politiikkaan lähtee vähemmän ihmisiä, joille tuho on normi ja talous on ihmisen herra, ei toisinpäin.
Kerrotaan äänestysuurnilla, kaduilla, somessa ja ihmisten kanssa keskustellessa että tällainen peli ei vetele. Tämä ei meille käy. Vaaditaan yhdessä enemmän, sillä yhdessä me voimme myös toimia– elämä on muutakin kuin jatkuvan virran klikkiotsikoita. Arki on täynnä hyviä hetkiä ja sortavat voimat ottavat tilan itselleen vain, jos se heille annetaan. Demokratian, jonka tulevaisuudessa myös soisi laajentuvan, aito debatti käydään toisiaan kuunnelllen ja inhimillisyyden, ei vihaamisen, ehdoilla.
Kukaan ei ole yli-ihminen emmekä voi muuttaa suuntaa yksin. En itsekään voi laittaa yksin vaihtoehdottomuuden retoriikalle stoppia, mutta voin päättää ottaa huomioon myös toivon, ekologisuuden, solidaarisuuden, ja planeetan hyvinvoinnin. Ei vain ne kapeat väylät, jota nykymaailma tarjoaa tarjottimelle. Ja niin kauan kun meitä on enemmän kuin vähän, on toivoa.
Ei voi edelleenkään täysin ennustaa tulevaisuutta mutta tiedän, että meillä on vaihtoehtoja parempaan.
— Sakari