Tänään vietetään kansainvälistä miestenpäivää.
Olen miettinyt miehisyyttä ja miehenä olemista tänä syksynä paljon ja halunnut kirjoittaa siitä pitkään. Siitä, mitä tutkimustuloksia miehisyydestä on viime aikoina ilmennyt sekä siitä, kuinka paljon sukupuolestani on vaaleissakin hyötyä.
Miehet ovat vasemmistossa vähemmistössä. Vuosi vuodelta miehet ovat myös muuttuneet arvoiltaan oikeistolaisemmiksi ja konservatiivisemmiksi ja kasvattaneet arvokuilua muihin sukupuoliin. Totuus kuitenkin on, että vaikka olen omassa viitekehyksessäni vähemmistössä, politiikassa niin moni asia on minulle helpompaa sukupuoleni vuoksi. Kohtaan vähemmän kyseenalaistamista ja alentamista, mitä muiden sukupuolten edustajat kokevat jatkuvasti, suoraan tai epäsuorasti. Saan sanomalleni myös tilaa.
Miehenä minua pidetään hyvänä ehdokkaana vasemmistolle, koska voin helpommin toimia mallina ja vasemmiston arvoihin tutustuttavana toisille miehille. Puolue on myös vuosi vuodelta yhä enemmän naisvaltainen, myös äänestäjäkunnaltaan. On kuitenkin ongelmallista, jos miehet eivät voi nähdä muita kuin miehiä omana ”mallinaan” tai esikuvanaan. Vastaan tulee monesti sosiaalisessa mediassa miehiä, jotka pitävät elokuvaa tai videopeliä muuten hyvänä, mutta eivät koe samastuvansa henkilöhahmoihin koska ”he kaikki olivat naisia”. Tämä kertoo jotakin syvällisen huolestuttavaa yhteiskunnastamme ja sukupuolirooleista. Eikö empatia ulotu toisiin sukupuoliin?
Nyrkis ry:n tutkimustulokset kertovat katkeruudesta ja toksisista malleista
Viikko sitten julkaistiin Nytkis ry:n miesten väkivaltaan kohdistuvia asenteita käsittelevä tutkimus. Muille kuin miehille tulokset tuskin tulivat yllätyksenä, vaikka ne olivatkin surullista luettavaa. Joka viides suomalainen mies kokee, että naiset voivat ansaita kokemansa väkivallan esimerkiksi pukeutumisensa takia. Ja mikä järkyttävämpää, alle 35-vuotiaista miehistä näin kokee joka neljäs. Puolet miehistä piti me-too-liikettä rajoittavana. 60% miehistä uskoi, että tasa-arvo on saavutettu Suomessa.
Meillä on valtavasti työtä edessä, jos puolet miehistä todella näkee rajoittavana ne toimet, joilla halutaan tuoda hyväksikäyttäjät ja raiskaajat vastuuseen teoistaan ja muuttaa syrjiviä rakenteita.
Kysynkin: miehet, eikö empatia ulotu toisiin sukupuoliin? Meillä on valtavasti työtä edessä, jos puolet miehistä todella näkevät rajoittavana ne toimet, joilla halutaan tuoda hyväksikäyttäjät ja raiskaajat vastuuseen teoistaan ja muuttaa syrjiviä rakenteita. Tutkimustuloksista paistaa läpi katkeruus. Näinä hetkinä tuntuu, että olemme painaneet rewind-nappulasta ja palanneet länsimaissa historiassa takaisin päin. Suomi on ja pysyy Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa naisille. Joka kolmas nainen on kokenut parisuhteessaan väkivaltaa.
Yhteiskunta ja miehet eivät puhu tästä aiheesta tarpeeksi. Omassa some-kuplassani Nytkiksen tutkimusta esille nostaneet ovat olleet lähes poikkeuksetta naisia. Joka vuosi, joka kuukausi. Naiset joutuvat uhreina kantamaan keskustelun taakan. Pyynnöt puhua ilmiöstä kaikuvat kuuroille korville. He joutuvat tekemään aiheessa tunnetyön, kun me miehet, joiden ei ole tarvinnut opetella puhumaan yhteiskunnallisista sukupuolittuneista vääryyksistä, emme puhu. Ja tämän on loputtava. Meidän miesten on puututtava ja puhuttava naisten kohtaamasta väkivallasta, muuten mikään ei muutu.
Somea dominoi misogynistinen keskustelu. Miesten tunteita turruttaa Andrew Taten ja Elon Muskin kaltaiset roolimallit, jotka tarjoavat taantumusta ja kovuutta, vaikka miehet tarvitsevat pehmeyttä ja tunnetaitoja. Sosiaalinen apatia tarjoaa helppoja vastauksia vaikeisiin ja intersektionaalisiin haasteisiin. Meidän on huolehdittava, että nämä ajatukset eivät saisi yhtään enempää jalansijaa. Se on haastavaa, jos samoja arvoja viestitään valtakuntamme pätätäjien suunnalta. Naisten alistamisen historiallinen jatkumo puksuttaa eteenpäin somesisällön ja valtaa pitävien käytöksen avulla. Miehet ovat pitkään tottuneet elämään rajuutta, väkivaltaisuutta tai vähintäänkin kovuutta suosivien mallien ja rakenteiden kautta. Se näkyy miesten yhteiskunnan keskustelussa asevelvollisuudesta, miesten välisissä pukukoppikeskusteluissa tai vaikkapa toksisia malleja toisintavassa pornotuotannossa.
Maskuliinisuuden kuvan avartaminen tulisi olla miesten mielenterveystyön ytimessä
Suomessa siedetään edelleen vain hyvin tietynlaista miehisyyttä ja maskuliinisuutta. Näin tämän teinivuosinani, jolloin omat mielipiteeni ja elämäntapani, vaikkapa teatterin harrastaminen tai urheilullisuuden puute eivät sopineet tähän muottin. Se johti homotteluun, vähättelyyn, tönimiseen, hakkaamiseen ja naureskeluun. Tiedän, etten ole ainoa, joka tätä on kokenut – se on todellisuutta monelle pojan roolissa kasvavalle. Vaikka nykyään toimin pitkälti sellaisissa piireissä, joissa erilaisuus nähdään rikkautena, on ongelma silti hyvin läsnä yhteiskunnassamme. Siihen, kuinka pehmeyttä ja empatiaa ei hyväksytä suorasti tai epäsuorasti ei edes välttämättä kiinnitetä erityisemmin huomiota. Pyrin omassa arjessani sekä poliittisella toiminnallani siihen, että maskuliinisuuden kenttä voisi olla moninaisempi ja vähemmän ahdas. Empatia on arjen lisäksi tärkeää myös politiikassa, jotta voimme tehdä työtä miestenkin mielenterveyden eteen.
Pyrin omassa arjessani sekä poliittisella toiminnallani siihen, että maskuliinisuuden kenttä voisi olla moninaisempi ja vähemmän ahdas.
Tämän tunnistaminen on osa myös miesten mielenterveyden edistämistä. Toivoisin, että miestenpäivänä voitaisiin puhua miesten mielenterveyden edistämisen lisäksi vastuusta – kummastakin puhuminen on mahdollista. Miehet ovat yliedusettuina muun muassa itsemurhatilastoissa sekä oppimisvaikeuksien ja syrjäytymisen tilastoissa. Myös miehet hyötyisivät, jos muovaisimme uudelleen maskuliinisuuden malleja ja merkityksiä.
Meidän miesten on kannettava vastuumme. Voimme myös itse kokea vapautuneisuutta, kun tiukkoja sukupuolinormeja puretaan ja miehisyydestä tehdään inklusiivisempaa. Sukupuolen määrittely ja tuottaminen on jatkuva prosessi. Poikia on opetettava kasvatuksessa sekä miesten on itse tunnistettava toksiset mallit ja rakenteet. Miesten on opetettava toinen toisiaan.
On koko yhteiskunnan, mutta etenkin meidän miesten vastuulla luoda yhteiskunnasta turvallisempi kaikille
Naisvihan on loputtava, eivätkä naiset ole syy miesten huonoon mielenterveyteen. Miehet ansaitsevat voida paremmin, kyllä, mutta naiset ansaitsevat turvaa ja tasa-arvoa, mitä todellakaan ei ole vielä saavutettu. HLBTIQA+ -yhteisön jäsenistä puhumattakaan. Miehillä olisi hallussaan myös kaikki avaimet väkivallan lopettamiseen. On koko yhteiskunnan, mutta etenkin meidän miesten vastuulla luoda yhteiskunnasta turvallisempi kaikille – se hyödyttää kaikkia. Siksi tarvitaan keskustelua ja itsereflektointia. Siksi nyt ei ole oikea aika leikata aiheen parissa työskenteleviltä järjestöiltä. Tarvitsisimme yhteiskunnassamme läpileikkaavasti väkivallan vastaista kasvatusta, palveluita, tukea, empatiaa, ja rahaa tälle työlle.
Lopuksi
Sanottakoon suoraan: koen ristiriitaa siitä, että olen valkoisena cis-miehenä ehdolla. Jos en olisi itse ehdolla, haluaisin toki itsekin äänestää naista tai marginalisoidussa asemassa olevaa tulevaan kaupunginvaltuustoon. Loppujen lopuksi en ole kuitenkaan halunnut tämän olevan esteenä sille, että olen ehdolla. Vaikka joskus oma ehdokkuus hävettäisikin. Minulla on kuitenkin motivaatiota toimia paremman maailman ja kaupungin eteen, ja vain minä voin toteuttaa itse itseäni. Haluan toimia yhteisöni ja läheisteni äänenä ja tuoda esille tärkeitä teemoja.. Haluan, että tämä on oman kampanjani lisäksi myös tukitiimini kampanja. Ja haluan tuoda myös miehenä esiin kuntapolitiikkaan lisää poliittisia vaihtoehtoja joissa vaalitaan empatiaa.
Myös Stefan Saarinen pohtii häpeää erinomaisessa henkilökohtaisessa kirjoituksessaan Vita-Nuova-verkkomediassa. Se on meissä kaikissa. Teksti ammentaa siitä, miten häpeä ajaa miehiä kierteeseen, ja kuinka voi olla yllättävänkin vaikeaa yksinkertaisesti myöntää olevansa osa toksisia jatkumoita, tavalla tai toisella. Teksti kannattaa lukea erityisesti jos pohtii, miksi menee puolustuskannalle kun puhutaan sukupuolittuneesta väkivallasta, ahdistelusta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Ensi viikon maanantaina alkaa Oranssit päivät- kampanja, joka kohdistuu naisiin kohdistuvan välivallan lopettamiseksi. Toivon, että tähän lähtevät kaikki yhteiskunnan merkittävissä asemissa olevat päättäjät ja kansalaiset mukaan, ja vaadin, että miehet aloittavat keskustelun julkisesti ja keskenään sukupuolittuneesta väkivallasta ja kantavat vastuunsa-sekä muiden että itsensä vuoksi. Saarisenkin tekstillä on toiveikas loppu: asenteiden tunnistamien itsessään ja ajatuksistaan voi olla avain moneen oveen, jos sen vain uskaltaa avata. Jos olet mies ja lukenut tänne asti, tiedät mitä tehdä. Puututaan harmittomalta kuulostavaan läppään yhteiskunnan kaikilla tasoilla nyt, eikä joskus– parempi myöhään kun ei milloinkaan. Muuten 18-24- vuotiailla on jatkossakin samanlainen arvomaailma kuin 65-79- vuotiailla– ja se vasta onkin sitä rewind-nappulan painamista.
— Sakari