Kävin tällä viikolla katsomassa kesäteatteria, ja johonkinhan siitä pitää kirjoittaa!
Ylioppilasteatterin laupualaisoopperan kummitus ei ollut mikään järkälemäinen satavuotisjuhlaesityseepos – vaan varsin hyvä ja sinänsä odotettu lisäys nykyisen taiteellisen johdon Mustikkamaarepertuaariin, ja tyyliin tehdä teatteria. Pidin erityisesti siitä, miten jäsenistöä osallistettiin prosessiin, jos käsiohjelmaan on uskominen!
Viime vuosina Mustikkamaalla on ollut yleisenä genrenä ns metateatterin genre. Sama jatkuu tänä vuonnakin. Juoni on simppeli: mitä tapahtuu, kun kesken YT:n 100-vuotisnäytelmän harjoituksia asioita alkaa lentelemään taivaalla ja armeija tuo mestoille 3 kappaletta Jania? Usein kesäteatteriesitysten maailmassa on oltu Mustikkamaalla tai valmistettu jotakin toista näytelmää tai näyttelyä – sekä esitys että sen kulissien takana oleminen on tapahtunut samanaikaisesti. Neljäs seinä on helppo rikkoa mutta uskottavasti myös jättää rikkomatta. Kyllästyneille tämä voi olla jo hiukan toistoa, mutta mulle tämä on toimiva set up Mustikkamaan kesäteatterin miljööseen. Ensemblevetoisen ja teatterin backroomseille sijoittuvan näytelmän aihe on toisaalta toistuva trooppi suomalaisessa, kansainvälisestikin uniikissa kesäteatterigenressä.
Lapualaisoopperan hahmoista kukaan ei ole päähenkilö, vaan yhteisövetoisen teatterin mukaisesti kaikille on roolinsa. Jokainen vetää taas 11/10 joka päivä ja rakkaudesta lajiin. Hahmot ovat välillä shakespearemaisia. Lempparini olivat eräät puckmaiset, veijarimaiset hahmot jotka jatkaa samalla nuorten teatterintekijöiden traditiota itseironialle, toisaalta reagoi suoraan yleisölle tapahtumia veijarimaisella tyylillä. Poptähti Lotan hahmo jää ehkä pintapuoliseksi, mutta hahmon juonenkäänteissä (ja upeissa koreoissa btw) on luettavissa musaviihteen, sodan ja tappamisen yhteys, yksi suhtautumistapa toivottomuuteen ja esimerkiksi euroviisujen perverssi asema, Israelin esiintyessä huolettomasti kisoissa. Tai tämäntyylistä ainakin itse siinä luin.
Esityksen sanoman, tarkastelun ja kritiikin aihe on militarismi. Se on täysin looginen aihe tässä ajassa, vaikka taiteellinen tiimi yrittikin aluksi välttää sitä. Osasinkin odottaa, että esitys kritisoisi militarismia, sille auki olevia rahahanoja ja sen tuottamaa putkitoimimista (leikkauksista puhumattakaan) Mistä yllätyin oli se, miten se tutki rivien välistä ja välillä vähän selvemminkin sitä, kuinka teatterissa, joukkuelajeissa ja taiteissa voi olla yllättävänkin paljon yhteinäistä pintaa armeijan parviälyn kanssa – se näkyy apurahahakemuksissa, ryhmätekemisessä, ryhmähurmoksessa, ja yhteisessä inside-huumorissa (vaikka se poikkeaakin inttiporukan huumorista, luoden hauskan ristiriidan).
Muurahaiset on tuttu ja toistuva allegoria niin 1960-luvulta kuin nytkin. Luonnossa on jotakin pyhää, mutta toisaalta jotakin militaristista. Kuinka paljon militarisoitumisen aiheuttamaa habitusta tulee vastustaa, kuinka paljon sitä voi muokata johonkin ja kuinka paljon se vaikuttaa meidän ennalta tekemiin valintoihin? Mikä on yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden rajapinta? Tiivistyykö joukossa tyhmyys?
Esitys keskustelee tietysti Lapualaisoopperan – Ylioppilasteatterin tunnetuimman näytelmän – kanssa. Lapualaisooppera on 1960-luvun vasemmistolaisuuden ja nuoren boomersukupolven aikansa tuotos mitä esitys kyllä – vaikka aika päälleliimatusti- osaa kritisoidakin. Voimmeko tehdä jotakin muutakin vasemmistolaisina kuin vastustaa, kieltäytyä ja sanoa ei? Mitä uutta voisimme luoda toivottomuuteen?
Olin tyytyväinen siihen, että näytelmä, joka käsittelee varushenkilöitä, käsitteli myös totaalikieltäytyjiä ja siviilipalvelusvelvollisia – toki huumorin kautta, mutta silti. Järjestelmän kaikki puolet tuli näkyviin edes jotenkin. Itselleni esityksen loppu tuli hiukan yllätyksenä ja jätti tulkinnan varaa ilman, että sitä oli kovin paljon pohjustettu. Olisin kaivannut ehkä jotakin lisää. Toisaalta toisella puoliajalla leikitään, ilman spoilerita, teatterin tajalla ja tavalla pitää hyppysissään ja kaptivoida yleisö niin tehokkaasti, että se kompensoi tämän pienen kritiikin. Yleisöä pideltiin esityksen hyppysissä. Teatterin taika toimi.
Enemmän kuin pelkkää militarismia esitys käsitteli kuitenkin sitä, kuinka vaihtoehdotonta kaikkia on nykyään. Kokemamme haasteet eivät pelkästään ole isompia kuin koskaan ennen, vaan nuorten tulevaisuudenusko on pohjamudissa. Esitys nappasi tästä tunteesta hyvin kiinni tavalla, joka valkeaa sen nähneille. Kaikki tuntuu jotenkin hähmäiseltä ja dissonanssi sen välillä mitä me teemme nyt ja mitä yhteiskunta JÄTTÄÄ tekemättä on suuri.
Esitys ei keksi pyörää uudelleen, mutta sen ei tarvikaan. Se edustaa hyvin sitä kaikkea hyvää mitä YT voi katsojille tarjota ja on mainio mutta ajankohtainen juhalesitys. Kun kirjoitan tätä Kallion kesäkaduilla, missä tutut ja tuntemattomat törmäävät yhteisöllisyyden keskellä, tulee mieleen, että teatteri on myös yhteisöllisiä kokemuksia ilman ruutua, kuten väliaikahodarien jonotus ja ex tempore small-talk tuntemattomien kanssa. Yhteinen hetki, joka jaketaan – mutta joka inspiroi. Jos lippuja on vielä ja etsii hyvää teatterikokemusta Helsingissä vielä loppukesäksi, niin käykää ihmeessä katsomassa Lapualaisoopperan kummitus <3
Sakari, 7.8.2026