Ajatuksia Ilmasto- ja ekokriisin taklaamisesta nykyisessä järjestelmässä
ilmastopolitiikan suositusten ja nykyisten toimien ristiriita sekä puhe kulutuksesta ovat olleet otsikoissa. Toisaalta niin on ollut aina, ja dissonanssi on silloinkin ollut yhtä paha kuin nyt. Kun liittolaiset kääntyvät toisiaan vastaan ja globaalissa politiiikassa jyllää, ilmastotoimet jäävät taka-alalle.
Luonto- ja ilmastopaneelin yhteisessä tutkimuksessa todettiin alkuvuodesta, että Suomen tulisi vähentää hakkuitaan reilu kymmenen prosenttia, jotta edes nykyiset ilmastotavoitteet voitaisiin saavuttaa. Hakkuita voisi siis tulevaisuudessakin tehdä. Silti rallifaninakin tunnettu ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala totesi, että näin ei muuten tehdä. Suomi on aktiivisesti lobannut hakkuurajoituksia vastaan, ja ampuu mielummin uhanalaisia Susia. Samalla suurin osa maailmasta kärsii jo nyt ilmastonmuutoksesta – makea vesi alkaa olla alueellisesti monessa paikkaa loppu, konflikteja syntyy ja massat ovat lähdössä liikkeelle ja jättämässä kotejaan.
Vuodesta toiseen meille toitotetaan, että kulutuksen puute on syy ongelmiimme ja talousahdinkoon. Siis, että me emme muka kuluta vielä tarpeeksi. Oavanpyörän vieriytyminen umpikujaan ei ole koskaan ollut selvempää. Viime vuosien aikana uusi tutkimus on viitannut kasvavissa määrin siihen, että olemme matkalla useamman keikahduspisteen ylittämiseen – esimerkiksi AMOC- virran tyrehtyminen on jatkuvasti uusien tutkimusten mukaan todennäköisempää ja todennäköisempää. Mikäli AMOC-virta tyrehtyisi, tulisi Suomeen samaan aikaan sekä ilmastonmuutoksesta johtuvaa kuumuutta ja kuivuutta, että tundramaita ilmastoa – aivan kaiken vaikutusta olisi hankala ennustaa, vielä enemmän kuin nyt. On fakta, että Suomen infra ja varautuminen tähän ei ole valmis eikä sillä tasolla, kuin esnmerkiksi sotatilaan valmistautuminen. On minusta karmivaa, että jos meillä on edes parin kymmenen prosentin mahdollisuus esimerkiksi AMOC-virran tyrehtymiseen, valtiovalta vannoo edelleen kulutuksen nostoon pelastavana asiana.
Mitä tehdä? Tammikuussa Anna Kontula kertoi Uuden Jutun haastattelussa (jo aiemmin kertomistaan) aikeistaan jättää eduskunta tähän vaalikauteen, ja syistä sen taustalla. Tunnistan historian opiskelijana hänen näkemyksensä siitä, että nykyisenkaltainen edustuksellinen demokratia on tietyllä tapaa jäänne 1800-luvusta ja kansalaisoikeuksien laajentamisesta (tiettyyn pisteeseen asti) länsimaalaisissa teollistuneissa yhteiskunnissa. Kontula ei usko, että eduskunta voi vaikuttaa tarpeeksi ajoissa tai sillä on siihen , siihen sisään rakennettujen sääntöjen vuoksi, institutiona edes kykyä. Demokratia on luonteeltaan hidasta. ihmisten taipuvuus lyhytnäköisyyteen on korkea, kun päätöksissä pitäisi olla sekä, kyllä, nopea, mutta ajatella pitkällä jänteellä.
Voiko Kontulaa siis syyttääkään? No eipä oikein. Hänen ajatuksissaan oli paljon sitä dissonanssia, jota itsekin koen opreoidessani niillä pienillä vaikuttamisen kentillä, mitä pystyn. Nykyinen demokraattinen valtio järjestelmässä on monella tapaa tahmea, ja on rakennettu kapitalistisella logiikalla siten, että se suosii jatkuvaa resurssien kasvattamista ja haalimista – on jopa tabu sanoa, että myös pohjoismaalainen hyvinvointivaltiomalli on syntynet sen ympärille, että hyväksikäytämme jonkun toisen resursseja ja ahdinkoa. Ja kuten sanottua, järjestelmä tarjoaa sairauden lääkkeeksi vain kulutusta ja resurssien laajempaa käyttämistä niiden taholta, jotka ovat joutuneet ottamaan usein riistotyötä vastaan, jotta voivat saada elää. Ei resurssien tasaisempaa jakamista. Se ei meitä pelasta.
En ole koskaan ollut kovin teoreettinen vasemmistolainen mutta jos ajattelumaailmastani rakentaisi lautasannoksen, kutsuisin itseäni demokraattiseksi sosialistiksi, libertaarisen sosialismin kattotermillä höystettynä. Se tarkoittaa ajatuksissani sekä uusien että jo olemassa olevien sosialististen rakenteiden vahvistamista ja laajentamista yhteiskunnassa, työelämässä, varallisuuden jaossa, arvopolitiikassa ilmastopolitiikassa- eli elementtejä ymsö ekososialismista. Ja samalla sitä, että uusia tapoja päättää asioista tulisi löytää, ei vain nykyisiä valtion tarjoamia kehikkoja. En itse usko vallankumouksen, sellaisena aseellisenakin konfliktina kuin se usein mielletään, mielekkyyteen laajana mielipiteenä tai uutta, kestävämpää maailmaa ja yhteiskuntaa luovana asiana.
Kysymys täten on, miten muutosta voi nykyisen parlamentarismin voimin tehdä, kun yhteiskuntamme muuttuu vuosi vuodelta äärioikeistolaisemmaksi, militaristisemmaksi, vähemmän empaattisemmaksi ja yhä kapitalistisemmaksi sekä epä-tasaarvoiseksi? Jos nykyinen ”kakun jakamisen” järjestelmä ei tule taklaamaan isointa eksistentiaalisinta ongelmaansa, kuinka monta vuotta enää todellisuudessa menee, ennenkuin järjestelmä on syönyt itse itsensä? Mikä Eduskunnan rooli 2040-luvulla enää on?
Itsenäisyysrahasto Sitra julkaisi alkuvuodesta laajan Megatrendit-selvityksensä vuodelle 2026. Siinä hahmotellaan uuden ”yhteiskuntasopimuksen” rakentamista. Se voi olla tie jatkoon, jos ideana on aito muutos – jos siinä tanssitaan pääoman ja nykyisen järjestelmän tangon tahtiin kuihtuvalla planeetalla, liikumme taas lähemmäs (ilmiselvempää) nälkäpeliä.
Ehkä sekä Sitran esittämät että yllä mainitsemani kysymykset avaavatkin meille mahdollisuuksia löytää uusia päätöksenteon tapoja ja tapoja laajentaa demokratiasta – esimerkiksi aluksi paikallistasolla ns. Munisipalismin kautta. Kriisien maailmassa olisi helppo hypätä diktaattorien ja fasismin kelkkaan, mutta tätä on kaikin tavoin vastustettava.
Myönnän sen ehkä olevan naiivia, mutta lasken silti luottamukseni kansalaisten, raatien, yhteisöjen, välittämisen ja empatian varaan. Uskon meidän edelleen tarvitsevan oikeudenmukaisuutta ajavia voimia sekä eduskunnassa, valtuustoissa että kaduilla, kuin liitoissa ja autonomisissa ryhmittymissä sekä kansalaisyhteiskunnassa laajemmin. Edellä mainituissa on myös tehtävä tarvittavia päätöksiä sille, että jälkimmäisten ääni ja vaikutusvalta yhteiskunnassa kasvaisi.
Mutta mikä on kansalaisyhteiskunnan laita tällä hetkellä? Ylioppilaslehden (1/2026) pääkirjoituksessa pohdittiin mobilisaation vaikeutta: ihmiset on ehkä helppo saada innostumaan jonkin aiheen ajamisesta tai vääryyden vastustamisesta, mutta kaduille on etenkin paikallis- ja lähiasioissa vaikea saada. Toisaalta olis väärin sanoa, etteikö ihmiset vaikuttaisi esimerkiksi kuntatasolla aktiivisesti.
Se, onko erityyppinen ”barrikaadeille nouseminen” menettänyt tehoaan vai ei on monitulkintaista. On kuitenkin totta, että esimerkiksi ammattiyhdistysliike ei onnistu monissa tavoitteissaan – ihmiset eivät joko vaivaannu tai uskalla lähteä liitotasolla vastustamaan mm. työtaistelukeinoin, monet liitot eivät edes operoi tällä tavoitteella. Monia lakko-oikeuksista on myös hallitus polkenut sokeaa oikeistopolitiikkaa toteuttaessaan. Hallitus, vaihtoehdottomuuden retoriikka ja globaali turbulentti sodan ja energiakriisin tilanne on romuttanut kansalaisyhteiskuntaa, moniäänisyyttä ja uskoa vaikuttamiseen.
Fakta kuitenkin on, että jossain vaiheessa yhteiskunta oireilee sen verran että ihmisetkin reagoivat. Siitä näemme alkumerkkejä jo nyt. Lamaantumisen keskellä koen, että niin kaupungeissa kuin maaseudulla on alkanut nousta vahva tunne siitä, että nykyjärjestelmä ei yksinkertaiseti toimi – väitän että suurin osa suomalaisista tietää, että rajallisella planeetalla ne temutukset eivät meitä pelasta. Me voimme päättää sen, teemmekö muutosta hallitusti vai ei. Tuhoammeko yhteiskuntajärjestelmästämme monta asiaa jotka vielä toimivat, vai tehdä yhdessä muutos, missä kaikki ovat mukana ja ovat perusasiosita samalla viivalla siinä, missä josutetaan mutta tietävät, missä on muutoksen keskellä myös mahdollisuuksia.
”Tämänkertainen päivitys korostaa tarvetta laajalle uudistumiselle, uudelle yhteiskuntasopimukselle. Rauhattomuuden ja murrosten ajassa on kuitenkin tilaa toimia.” Kuuluu uusin Megatrendit- julkaisun saateteksti. Ja toimia täytyy. Ehkä kaiken ytimessä on se, että meidän tulisi osata ajatella laajemmin. Näen potentiaalia yhteiskunnan moniäänisyyden, muidenkin kuin nykyisten vahvojen toimijoiden, kuten yritysten ja valtion, vahvistamisessa. Sitä varten kansalaisyhteiskunnan on kuitenkin pysyttävä dynaamisena ja löydettävä itsensä.
Tulevien vuosien aikana niin eduskunnassa, yrityksissä kuin kansalaisyhteiskunnassa on tehtävä juuri tätä: radikaaleja ilmasto- ja luontotoimia (parlamentarismissa sen maksimiverran, mitä konsensuspolitiikalla pystyy) ja pistettävä kaasu pohjaan yhteiskuntana kaikkialla muuallakin– moniäänisyyttä tarvitaan mutta toisaalta reiluuttakin. Ilmastopolitiikkaan on saatava samanlainen ajattelutapa kuin turvallisuuspolitiikkaan ja velkapolitiikkaan – sillä ilmastopolitiikassa me emme voi himmailla (Missä on parlamentaarinen työryhmä tähän?). Nykyinen hallitus on todistanut, että he eivät tähän pysty.
Niin kauan kuin itse toimin vaikuttajana, aio puhua ilmasto- ja ekokriisista isoimpana uhkanamme ja tuoda siihen mahdollisimman paljon konkretiaa. On vastustettava demokratian kaventumista ja sitä, ettemme uskalla puhua sen kehittämisen tarpeesta tai resurssien jakamisesta. On sanomattakin selvää, että kiire on ja toimia olisikin pitänyt jo. Mutta se ei tarkoita, ettemmekö voisi toimia tai että toimettomuus valtiovalalssakaan olisi täysin turhaa. Jatketaan kaduilla oloa ja valtiovallan ohikin järjestäytymistä – se on vähintään yhtä arvokasta, yhtä tärkeää.
Luonto ja ilmasto ei voi puhua omasta puolestaan. Jos emme osaa ajatella elämästä, valtiosta ja yhteiskunnasta muuten kuin lyhytkatsoisesti ja pinnallisesti, jos ajattelemme talouden olevan isäntä eikä renki, nuorilla ei ole tulevaisuutta. Mutta niin kauan kun on mahdollisuus ajatella muuten, on myös toivoa. Nyt meidän tulee tehdä niin – ja myös toimia.