Kulttuurikenttä tarvitsee puolustamista nyt enemmän kuin koskaan. Kulttuuri kattaa laajan taiteen, tekemisen ja tapahtumien kentän. Kulttuuri kuvaa nykyaikaa, menneisyyttä, tulevaisuutta ja ihmismieltä. Sen parissa nautitaan, eletään, tehdään töitä ja harjoitetaan elinkeinoa. Kulttuuria on monenlaista, lavataiteesta ja sinfoniaorkestereista naapurissa järjestettävään pubivisaan. Kulttuurista nauttivat miljoonat suomalaiset joka vuosi, joka päivä, kuunnellessaan, katsellessaan, lukiessaan ja aikaa viettäessään. Se on kaikkea sitä, mikä tekee myös meistä meidät, kaupungista kaupungin.
On kestämätöntä, että kulttuurin arvoa ei nähdä. Tästä kertoo muun muassa se, että kulttuuri-sana mainittiin viime eduskuntavaalien tenteissä vain kerran: kun nykyinen valtiovarainministeri ja kalliin taiteen keräilijä Riikka Purra mainitsi sen olevan luksustuote johon valtiolla ei ole varaa. Kulttuurista puhuttiin esimerkiksi presidentinvaaleissa, mutta rotko sen tärkeyden tunnistamisen sekä rahallisen tukemisen välillä on valtava. Keskustelusta uupuu konkretia, toimista kokonaisvaltainen arvio ja pitkäjänteisyys. Todellisuudessa kulttuuri on se liima, joka pitää yhteiskuntia ja yhteisöjä kasassa: se on ajanviettoa, asioiden tulkintaa, valtioille kansallista kuvastoa. Kulttuuri antaa kontekstia.
Kulttuurin rahoituksen taso ei vastaa alan merkitystä Suomessa
Kulttuuria on tuettu Suomessa rahallisesti satojen vuosien ajan, läpi nälkävuosien ja talouskriisien. Uusin 20 miljoonan leikkaus ja ensi vuoden vähintään yhtä suuri leikkaus kulttuurin julkiseen rahoitukseen on kohtalokas. Ala on kärsinyt koronan aikana valtavasti: valtio vastaa kaatamalla saavin jäävettä niskaan. Kipuraja on lähempänä kuin koskaan.
Ennen kulttuurin haluttiin ulottuvan koko kansalle. 90-luvun lamasta lähtien kulttuurilta vaadittiin laajempaa rahoituspohjaa, mutta rahoitus pelastui Veikkauksesta saatujen tulojen avulla. Nykytilanteessa onkin kyse sekä itse leikkauksista, että veikkaustulojen vähentymisestä ja uudelleenjaosta: järjestelmälle ei ole luotu toimivaa korvaajaa. Suurin osa taiteesta ei pärjää markkinataloudessa pelkillä lippu- tai tuottotuloillaan. Yksityiset säätiöt rahoittavat alasta vain noin viisi prosenttia. Jos julkista rahoitusta ei olisi, ei olisi kulttuuria ollenkaan – kaiken arvoa ei voi mitata rahassa tai taloudellisen voiton kautta. Sen takia leikkauksista puhutaan kulttuurin ja taiteen kontekstissa enemmän kuin monen muun alan tukien kohdalla.
Kulttuurin kurittaminen menee hallituksen lyhytnäköisten toimien pitkän jonon perälle. Leikkauksia on niin valtavasti, että niitä on vaikea edes listata.
Viime viikolla päättäjille toimitettiin yli 90 000 allekirjoitusta saanut Sakset Seis! -adressi. Vaikka se oli alan suurin hätähuuto ikinä ahdinkoa vastaan, se menee oletettavastii kuuroille korville. Museovirasto joutuu sulkemaan kohteitaan, teatteriensemblet nipistämään jo sieltä, mistä ei enää voi nipistää. Elokuvia tehdään vähemmän, apurahoja pienennetään ja jätetään myöntämättä. Kirjojen ja lippuhintojen alv:ia korotetaan. 50 vuotta kerättyjä kulttuurialan tilastoja ei enää kerätä. Kulttuurin kurittaminen menee hallituksen lyhytnäköisten toimien pitkän jonon perälle. Leikkauksia on niin valtavasti, että niitä on vaikea edes listata.
Valtio tukee turkistarhausta tämän vuoden aikana suunnilleen samalla rahamäärällä, jonka on allokoinut leikkaavansa kulttuurista useiden vuosien aikana
Vertailun vuoksi: valtio tukee turkistarhausta tämän vuoden aikana suunnilleen samalla rahamäärällä, jonka on allokoinut leikkaavansa kulttuurista useiden vuosien aikana. Yhteensä turkisalaa on tuettu viimeisen viiden vuoden sisällä jopa 80 miljoonalla eurolla, joka on kulttuurialan tämän ja ensi vuoden tukien budjettileikkaukset tuplana. Leikkaukset kohdistuvat konkreettisesti satoihin tuhansiin työntekijöihin ja miljooniin kulttuurin kuluttajiin. Alalla on taitoa, tarmoa ja uskomatonta ammattiosaamista tehdä produktioita, tutkimusta, herätteleviä kokemuksia, elämyksiä, näyttelyitä ja tekniikkaa. Mutta rahoitus laahaa perässä.
Kulttuurialan hajanainen kenttä ja sen luonne tunnistetaan todella huonosti valtiollisella ja monesti myös kunnallisella tasolla. Kulttuurin puolesta on taisteltu vaihtelevin tuloksin. Se on pitkälti ollut eriytettynä päivänpolitiikasta, joten sen puolustaminen on varsin ison työn takana. Keskustelussa alan ahdinko on jatkuvasti alimitoitettu. Jo viime kuukausien aikana monet teatterit ovat joutuneet aloittamaan yt-neuvottelut. Produktioiden määrää supistetaan, lippujen hinnat nousevat ja ihmisiä ei voida palkata alalle, johon he ovat opiskelleet. Monessa kunnassa melkein kaikki teatteritoiminta on vaarassa mennä nurin.
Monet tahot, myös Vasemmistoliitto, haluaisivat nostaa kulttuurin rahoituksen yhteen prosenttiin BKT:stä: siis yhteen sadasosaan koko valtion budjetista. Sirkushuvejakaan ei tuoteta jos kansalla ei ole leipää, joten tämä ei ole liikoja pyydetty.
Kaupungit kulttuurin mahdollistajana
Kunnat vaikuttavat valtavasti kulttuurin tulevaisuuteen. Kaupungit ovat tukeneet julkisella rahoituksella kulttuuria yli 150 vuoden ajan. Yksinkertaistettuna, jos puolet rahoituksesta tulee valtiolta, usein toinen puolisko tulee kokonaan kunnalliselta tasolta. Valtion leikkaukset kohdistavat painetta kunnille leikata saman verran. Se, miten kunnat suhtautuvat kulttuuriin, tulee olemaan seuraavina vuosina todella merkityksellistä. Varallisimmilla kunnilla on mahdollisuus tehdä toisin. Asenteet vaihtelevat toki myös kunnittain. Osassa kunnista kulttuuria ajetaan alas innokkaammin kuin valtion toimesta.
Alkuvuodesta 2024 kaupungin kulttuuri- ja kirjastojaosto myönsi tukia yli kahdellesadalle toimijalle ja yhteensä lähes 10% enemmän kuin edellisvuonna.
Vaikka on epäreilua, että kaupungin tulee paikata valtion päätöksiä, on Helsinki toiminut tässä täysin oikein. Alkuvuodesta 2024 kaupungin kulttuuri- ja kirjastojaosto myönsi tukia yli kahdellesadalle toimijalle ja yhteensä lähes 10% enemmän kuin edellisvuonna. Korotettu tukitaso on pidettävä yllä ja sen nostamista on edistettävä. Helsingissä olisi panostettava siihen, että myös aloittelevat ja vähemmän järjestäytyneet ryhmät, taiteilijat ja ensemblet voisivat hakea rahoitusta yhä matalammalla kynnyksellä. Niillä on valtavan tärkeä rooli kaupungin asukkaille. Byrokraattista koneistoa on yksinkertaistettava.
Rahallisen tuen ja leikkausten vastustamisen lisäksi kaupunki voi rakentaa omannäköistä kulttuuriaan. Helsingin tulee toimia taiteen ja kulttuurin luomisen ponnahduslautana ja tilojen tarjoajana. Kaupungit ovat täynnä asukkaita, jotka kuluttavat ja harjoittavat kulttuuria. Kulttuuria on myös auringonlaskun katselu Mustikkamaalla, puistoissa kävely, reivit sekä terasseilla istuskelu. Sitä on Kallio Block Party ja lähiöiden omat asuinaluejuhlat ja -myyjäiset. Sitä on satojen eri kansallisuuksien kulttuurin harjoittaminen sadoilla eri Helsingissä puhutuilla kielillä. Kulttuuritoimen monipuolinen tarjonta pitää nähdä myös kuntalaisten hyvinvoinnin perustana ja saavutettavuutta kunnissa edistävänä. Kaupungin strategiassa Helsinki haluaa ohjata vapaille toimijoille tiloja ja tukea. Tästä tulee pitää kiinni, ja sen jatkuminen tulee varmistaa
Kaupunkielämää ja siihen liittyvää kulttuuria ei voi hallita vain kaupallisuus. Oikeus vapaaseen bilettämiseen, juhliin, taiteeseen ja pelkästään olemiseen tulee olla ympäri kaupunkia. Kiinteistöjen myynnin sijasta niitä voisi tarjota kulttuurikäyttöön, jos muuta käyttöä ei kerran ole. Jos tyhjiä tiloja ei ole saatu myytyä, pitää niihin olla oikeus luoda asukaslähtöistä vapaata kaupunkitilaa. Kalasataman olohuone Redissä on esimerkki vapaasta kaupungin tarjoamasta asutustilasta keskellä kaupallisia tiloja. Se on tila, johon kaikki ovat tervetulleita nuorisotilojen lailla, vaikka olisivatkin aikuisia! Sellainen tulisi löytyä jokaisesta kauppakeskuksesta, asuinalueelta ja ihan Aleksanterinkadultakin Helsingin keskustasta. Tämä tekisi Helsingistä myös elinvoimaisen ja elävän kaupungin, jonne tekee mieli tulla ja jossa on hyvä asua. Helsingin on hyvä pitää kiinni kulttuuritaloistaan ympäri kaupunginosia, ja selvittää laajentamista myös uusille alueille!
Itseohjautuva kulttuuri tuottaa siihen laitetun panostuksen moninkerroin takaisin sekä kaupunkilaisille että itse kaupungille.
Strategiassa kaupunkikulttuurista puhutaan myös segregaation ehkäisijänä: kulttuuripalveluita tulee löytyä ympäri kaupungin rajoja. Kaupunkikulttuurista puhutaan Helsingille omaleimaisena ja sen roolia kaupunkilaisten osallistajana pidetään tärkeänä. Hyvien kesäkatukokeilujen ja erinomaisen kulttuuritaloverkoston lisäksi kulttuurille pitää antaa varoja ja mahdollisuuksia olla myös itseohjautuvaa. Korona on kurittanut alaa jo ennen leikkauksia valtavasti: kaupungin tuleekin pystyä tarjoamaan halvempia tilavuokria niille toimijoille, jotka sille ovat vuokralla. Itseohjautuva kulttuuri tuottaa siihen laitetun panostuksen moninkerroin takaisin sekä kaupunkilaisille että itse kaupungille.
Kulttuuria ja vapaata kaupunkitilaa kaikille!
Haluan, että kulttuuria, taidetta ja vapaita kaupunkitiloja vaalivat arvot näkyvät läpileikkaavasti myös kaupungin päätöksenteossa. Kaupunki voi helpottaa taiteen ja kulttuurin löytämistä tilavuokrien lisäksi esimerkiksi suoralla tuen allekoimisella, muun muassa HAM:ille, Kaupunginteatterille sekä Kaupunginmuseolle. Tätä voi tehdä tilojen käyttörajoitusten ja olemassa olevien kaavojen uudelleentarkastelulla. Isot tyhjät tilat, kuten Hanasaaren hiilivoimala, tulisi valjastaa kaapelitehtaan tavoin kulttuurikäyttöön: kaupunkikulttuurin tiloiksi, ei suuryritysten leikkikentiksi.
Helsingin tulee ylläpitää kulttuuria myös rahallisesti: siitä hyötyy niin kaupunki kuin asukkaatkin. Kaupunki on parempi paikka, kun kulttuuri voi hyvin. Helsingin tulee pitää yllä itseohjautuvuutta, tarjoamalla mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia kaupunkitiloja. Sakari Sokka sanoo Iso Numerossa 91: “Tuntuu, että ehkä meneillään on jonkinlainen markkinatalousajattelun syventämisen vaihe”. Allekirjoitan väitteen täysin. Olkoon Helsinki siis se kulttuurileikkauksien vastavoima valtiovallan toimille, jollaisena siitä onkin mediassa puhuttu. Annetaan kulttuurin kukoistaa!
— Sakari